Haruki Murakami on kirjoittanut mainion kirjan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Tammi 2012). Pohdin tässä omalta osaltani teoksen otsikon teemaa. Olen juossut ”aina” tai ainakin siitä lähtien, kun tuolloinen tyttöystäväni, nykyinen puolisoni innosti minut kauan sitten omalla esimerkillään säännöllisen juoksuharrastuksen pariin. Noihin aikoihin suuntauduin uintiin ja salitreeneihin. Juoksu nousi sittemmin, edelleen kaukana omassa historiassani pääurheilulajiksi sen vaivattomuuden ja lapsiperheessä tärkeän aikatehokkuuden vuoksi. Juoksemaan pääsee suoraan kotiovelta ja harjoitus päättyy samoin heti palatessa. Johonkin erilliseen urheilupaikkaan siirtymisiin ei mene aikaa, vaan treeni voi alkaa heti. Matkan vaatimassa ajassa pitempikin juoksu on jo juostu.

Juokseminen on myös tehokas laji; niin tehokas, että monet eivät ilmeisesti voi ymmärtää, että juoksu ei ole tuskaa, vaan että siitä voi ihan aidosti nauttia. No ei koko aikaa tietenkään, mutta pitkät lenkit järkevillä nopeuksilla ovat parhaimmillaan paljolti liikkeen ja olemisen iloa. Kovissa vedoissa tuntuu toki hetkittäin pahalta, mutta heti kun harjoitus on tehty, on myös olo mitä mainioin. Näin siis ainakin periaatteessa ja pääsääntöisesti, jos ei tule vedettyä liian kovaa.

Olen pyrkinyt ja paljolti myös onnistunut harjoittelemaan valmentajan ohjeiden mukaan itseäni kovempikuntoisessa seurassa. Tämä kuulemma kehittää. Tason sovittamisessa on jonkin verran työtä. Joskus kun muu porukka on kovin paljon itseä vauhdikkaampaa, niin kehittyminen kohdistuu erityisesti luonteeseen. Tässä mieleen palaavat treenit muutaman vuoden takaa eritasoisten juoksijoiden ryhmässä, jossa nopeampi pääjoukko joutui tekemään muutamia ”ketunlenkkejä” eli käännöksiä takaisin poimimaan meidät jälkeen jääneet takaisin mukaan ennen kuin eksyisimme kokonaan. Luonne kasvoi, ehdottomasti.

Harrastuneisuuteni juoksijana jaan taaksepäin katsoen kahteen vaiheeseen. Varhaisemmassa vaiheessa, suuren osan aikuisiästäni lenkkeilin itsekseni tapaamatta muita juoksijoita muuten kuin kisoissa. Valmentajanani toimi lähinnä Juoksija -lehti sekä satunnaiset juoksuaiheiset kirjat, joita kävin lävitse. Toisessa vaiheessa, vähän alle kymmenen vuotta sitten liityin juoksuklubiin, jossa olen sittemmin säännöllisesti harjoitellut. Jo tuolloin pelkäsin, että olen liian vanha ja hidas pärjäämään olettamani nuoremman juoksijaporukan kanssa. Juoksuklubin oikean valmentajan opastuksella monet juoksuun liittyvät asiat, kuten venyttelyt, koordinaatioharjoitukset ja erilaiset harjoitteet ovat auenneet toisella tavalla kuin pelkästään lukemalla. Eikä mukana pysymisessä ole toistaiseksi ollut kohtuuttomia haasteita.

Nuorempana itseohjautuneena juoksijana kävin säännöllisesti lukuisissa hölkkätapahtumissa. Näitä kertyi – ja kertyy edelleen – vuosittain toistakymmentä. Helsinki City Marathon oli tuolloin tärkeä loppukesän tavoite ja juoksin näitä kisoja kymmenen. Juuri tähän lukumäärään taisi innostaa sillä lunastettava maratonneuvoksen titteli. Tavoitteet ovat tärkeitä! Vauhdikkaimmat maratoneistani kulkivat alle neljän tunnin (nopein 3:49) ja keskimäärin ajat olivat vähän tai vähän enemmän yli neljän tunnin. HCM oli erinomainen harjoittelun motivaattori. Harjoituslenkkejä kertyi, kun tiesin että tästä haasteesta selviäminen edellytti niitä.

 

En ole koskaan loukkaantunut vakavasti juoksussa. Maratoneista palautuminen on kuitenkin ollut hitaampaa kuin olisin toivonut; varmaan siksi, että kohtuullisesta treenaamisesta huolimatta niiden vaatiman harjoittelun määrä jäi silti riittämättömäksi. Osin tästä syystä ja kulkiessa kohti nykyistä seniorijuoksijan elämänvaihetta olen jättänyt nämä pitkät matkat ohjelmastani. Joskus tosin mielessä käy, että josko hyvin suunnitellulla run-walk-run -metodilla vielä yrittäisin. Lyhyemmät juoksut viitosesta pariin vuosittaiseen puolimaratoniin tuntuvat kuitenkin toimivan nykyisin paremmin ja riittävän hyvinkin kisoiksi. Puolikkaan harjoitteluksi riittää normaali juoksuklubin rutiini, yksi kova keskiviikkotreeni ja yksi pitkä lenkki viikonloppuisin – sekä sopivasti muita lajeja (uinti, pyöräily, kickbike) tähän päälle. Tällä paketilla harjoittelu ei yksipuolistu liikaa juoksuksi, mikä vaikuttaa myös vammojen välttämisen näkökulmasta perustellulta. Kun pääsen puolikkaalla maaliin, niin mielessä käy säännönmukaisesti, että miten näitä voisi mitenkään juosta vielä toista tähän perään.