Juoksuklubin toiminta (osa 1)

Olen ollut mukana Espoon Tapioiden juoksuklubissa kymmenkunta vuotta. Olen myös osallistunut työnantajien järjestämiin lyhytkestoisimpiin juoksuklubeihin. Minulla on ollut tilaisuus nähdä erilaisia toteutuksia sekä toiminnan muutoksia ja kehittymistä. Näiden pohjalta on syntynyt ajatuksia, josta voi olla hyötyä sekä juoksuklubin osallistujalle että sellaisen vetäjälle. Osallistuja mahdollisesti keksii, mitä hänelle mieluisia toimintoja voisi pyytää lisättävän oman klubin toimintaan. Juoksuklubin toteuttaja voi peilata esittämiäni ajatuksia omaan toimintaan kehittämismielessä tai vaan todetakseen, että nämä kaikki asiat toimivat jo meillä hyvin ja niiden lisäksi vielä monet muutkin.

Työurani olen tehnyt aikuiskoulutuksen parissa, kehittäen johtajien, esimiesten ja asiantuntijoiden sekä yliopiston perus- ja aikuisopiskelijoiden osaamista. Olen opettanut monilla kursseilla, mutta en koskaan ensisijaisesti liikuntaan painottuen. Olen tosin ostanut liikunnallisia toimintoja pitkien kurssien oheisohjelmaksi sillä ajatuksella, että Janne Tienarin ja Susan Meriläisen kriittissävyisesti kuvaamassa ajokoirajohtajamallissa on myös hyviä puolia. Kyseiset tutkijat pelkäävät, että terveistä elämäntavoista innostuva ajokoirajohtaja – termi viittaa sopusuhtaiseen ja ketterään, hyvässä kunnossa itsensä pitävään maratooneja harrastavaan pomoon – suuntaa itselleen asettamansa liikunnalliset tavoitteensa myös alaisiinsa. Itse en näe tässä erityisiä riskejä – huomioiden sen, miten huonokuntoisia suomalaiset ovat ja miten kansan kuntotaso putoaa koko ajan alemmaksi. Liikunta on etupäässä hyväksi. Mieluummin ajokoira kuin flegmaattinen bernhardilainen.

Juoksuklubeissa roolini on ollut osallistujan. Se vähäinen ja satunnainen vetäjävastuu, mitä olen kantanut on ollut muutamien pitkisten, pitkien lenkkien vetämistä. Arvioin siis juoksuklubitoimintaa aktiivisen, innostuneen ja sitoutuneen osallistujan silmin. Sen verran juoksuryhmän vetäjänä toimiminen kuitenkin opetti on, että on ihan toista olla osallistuja kuin vetäjä. Jälkimmäisen tulee miettiä reitti, mielellään varmistaa sen kunto (lunta, loskaa, tietöitä yms.), varmistaa sovitun vauhdin pitäminen, seurata kaikkien juoksijoiden pysymistä mukana, sovittaa mahdolliset tauot, miettiä mitä tehdä, mikäli jonkun osallistujan kunto ei riitäkään sovittuun vauhtiin, harkita tarvitseeko jostakin syystä tehdä muutoksia sovittuun juoksureittiin ym. Paljon tekemistä siis. Osallistujana on helpompaa. Voi vain seurata oman juoksunsa kulkua ja jutella niitä näitä muiden osallistujien kanssa.

Juoksuklubitoiminnan ydin muodostuu juoksijoiden lähtötasosta, klubin toiminnalle sovitusta aikajänteestä, hinnasta, viestinnästä, yksittäisten harjoitusten aikataulutuksesta, treenipaikoista, harjoitusten rakenteesta ja sisällöstä, mahdollisista lisäharjoituksista – sekä erittäin tärkeänä asiana juoksuryhmän muodostumisesta. Näitä voidaan varioida monilla tavoilla sekä lisätä monia elementtejä. Omaan mieleeni on rakentunut malli ideaalisesta eli mahdollisimman hyvin toimivasta juoksuklubista. Suurimman osan tällaisen ideaalisen klubiharjoittelun elementeistä olen nähnyt, mutta ne kaikki eivät välttämättä toteudu samalla kerralla.

Juoksuharjoittelu on aikaa ja voimavaroja vievää puuhaa. Harjoituksiin menee yhtenä viikon arki-iltana tyypillisesti reilu kaksi tuntia. Valmentajia on aina rajallinen määrä. Parhaimmillaan omassa ryhmässäni on ollut heitä kaksi; toinen vetää ja toinen varmistaa, että viimeisimmät pysyvät pitkillä, kilometrien siirtymäjaksoilla mukana ja löytävät varsinaiseen harjoituspaikkaan. Kakkosvalmentajan tarve korostuu mikäli ryhmä on hyvin eritasoinen, jolloin osalle vauhti on liian hidas ja toisille liian kova.

Valmentaja on tyypillisesti mukana kaikissa harjoituksissa ja tämä epäilemättä asettaa jonkin katon toteutettavien treenien määrälle. Tämä selvästi vaikuttaa tarpeellisten lisäharjoitusten toteuttamiseen. Viikonlopun pitkiä lenkkejä varten – meidän tapauksessamme lähdöt sunnuntaiaamuisin klo 10 – ei välttämättä löydy vetäjää. Jossakin vaiheessa sovimme koko treenikaudelle lokakuusta toukokuuhun sekä kaikkien pitkien lenkkien ajankohdat että myös paikat. Käytimme kiertävää neljän starttipaikan mallia, mikä lisäsi vaihtelua harjoituksiin. Lisäksi joitakin kertoja toteutettiin ”juoksuklubilaisen lenkki” eli juostiin jonkun osanottajan oma peruslenkki hänen ohjauksessaan. Pääosan pitkiksistä veti valmentajamme ja ymmärsin, että tämä muodostuu helposti hyvin kuormittavaksi.

Oma ajatukseni onkin, että niukkojen resurssien oloissa viikon pitkisten vetovastuu kannattaa jakaa suuremmalle joukolle, kaikille halukkaille juoksuklubin osallistujille. Kaikki pystyvät tähän, mutta luonnollisesti kovakuntoisemman on helpompi varmistaa sopivan sovitun vauhdin pitäminen. Omissa ryhmissäni tämä on ollut välillä 6:00-6:30 min/km. Vetäjää olisi hyvin helppo tukea etsimällä sopivia juostuja reittejä käytössä olevien juoksuapplikaatioiden tiedoista.

Esitin yllä muutamia näkökulmia ja olen koonnut runsaasti ajatuksia oman harjoitteluni kivijalaksi muodostuneesta juoksuklubitoiminnasta. Tämä teksti on ensimmäinen osa teemaa tarkastelevista pohdinnoista. Myöhemmin seuraa lisää.

Mainitsemani kirja:

Janne Tienari ja Susan Meriläinen. 2016. Palvelukseen halutaan ajokoira. Siltala.

Haruki Murakami on kirjoittanut mainion kirjan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Tammi 2012). Pohdin tässä omalta osaltani teoksen otsikon teemaa. Olen juossut ”aina” tai ainakin siitä lähtien, kun tuolloinen tyttöystäväni, nykyinen puolisoni innosti minut kauan sitten omalla esimerkillään säännöllisen juoksuharrastuksen pariin. Noihin aikoihin suuntauduin uintiin ja salitreeneihin. Juoksu nousi sittemmin, edelleen kaukana omassa historiassani pääurheilulajiksi sen vaivattomuuden ja lapsiperheessä tärkeän aikatehokkuuden vuoksi. Juoksemaan pääsee suoraan kotiovelta ja harjoitus päättyy samoin heti palatessa. Johonkin erilliseen urheilupaikkaan siirtymisiin ei mene aikaa, vaan treeni voi alkaa heti. Matkan vaatimassa ajassa pitempikin juoksu on jo juostu.

Juokseminen on myös tehokas laji; niin tehokas, että monet eivät ilmeisesti voi ymmärtää, että juoksu ei ole tuskaa, vaan että siitä voi ihan aidosti nauttia. No ei koko aikaa tietenkään, mutta pitkät lenkit järkevillä nopeuksilla ovat parhaimmillaan paljolti liikkeen ja olemisen iloa. Kovissa vedoissa tuntuu toki hetkittäin pahalta, mutta heti kun harjoitus on tehty, on myös olo mitä mainioin. Näin siis ainakin periaatteessa ja pääsääntöisesti, jos ei tule vedettyä liian kovaa.

Olen pyrkinyt ja paljolti myös onnistunut harjoittelemaan valmentajan ohjeiden mukaan itseäni kovempikuntoisessa seurassa. Tämä kuulemma kehittää. Tason sovittamisessa on jonkin verran työtä. Joskus kun muu porukka on kovin paljon itseä vauhdikkaampaa, niin kehittyminen kohdistuu erityisesti luonteeseen. Tässä mieleen palaavat treenit muutaman vuoden takaa eritasoisten juoksijoiden ryhmässä, jossa nopeampi pääjoukko joutui tekemään muutamia ”ketunlenkkejä” eli käännöksiä takaisin poimimaan meidät jälkeen jääneet takaisin mukaan ennen kuin eksyisimme kokonaan. Luonne kasvoi, ehdottomasti.

Harrastuneisuuteni juoksijana jaan taaksepäin katsoen kahteen vaiheeseen. Varhaisemmassa vaiheessa, suuren osan aikuisiästäni lenkkeilin itsekseni tapaamatta muita juoksijoita muuten kuin kisoissa. Valmentajanani toimi lähinnä Juoksija -lehti sekä satunnaiset juoksuaiheiset kirjat, joita kävin lävitse. Toisessa vaiheessa, vähän alle kymmenen vuotta sitten liityin juoksuklubiin, jossa olen sittemmin säännöllisesti harjoitellut. Jo tuolloin pelkäsin, että olen liian vanha ja hidas pärjäämään olettamani nuoremman juoksijaporukan kanssa. Juoksuklubin oikean valmentajan opastuksella monet juoksuun liittyvät asiat, kuten venyttelyt, koordinaatioharjoitukset ja erilaiset harjoitteet ovat auenneet toisella tavalla kuin pelkästään lukemalla. Eikä mukana pysymisessä ole toistaiseksi ollut kohtuuttomia haasteita.

Nuorempana itseohjautuneena juoksijana kävin säännöllisesti lukuisissa hölkkätapahtumissa. Näitä kertyi – ja kertyy edelleen – vuosittain toistakymmentä. Helsinki City Marathon oli tuolloin tärkeä loppukesän tavoite ja juoksin näitä kisoja kymmenen. Juuri tähän lukumäärään taisi innostaa sillä lunastettava maratonneuvoksen titteli. Tavoitteet ovat tärkeitä! Vauhdikkaimmat maratoneistani kulkivat alle neljän tunnin (nopein 3:49) ja keskimäärin ajat olivat vähän tai vähän enemmän yli neljän tunnin. HCM oli erinomainen harjoittelun motivaattori. Harjoituslenkkejä kertyi, kun tiesin että tästä haasteesta selviäminen edellytti niitä.

 

En ole koskaan loukkaantunut vakavasti juoksussa. Maratoneista palautuminen on kuitenkin ollut hitaampaa kuin olisin toivonut; varmaan siksi, että kohtuullisesta treenaamisesta huolimatta niiden vaatiman harjoittelun määrä jäi silti riittämättömäksi. Osin tästä syystä ja kulkiessa kohti nykyistä seniorijuoksijan elämänvaihetta olen jättänyt nämä pitkät matkat ohjelmastani. Joskus tosin mielessä käy, että josko hyvin suunnitellulla run-walk-run -metodilla vielä yrittäisin. Lyhyemmät juoksut viitosesta pariin vuosittaiseen puolimaratoniin tuntuvat kuitenkin toimivan nykyisin paremmin ja riittävän hyvinkin kisoiksi. Puolikkaan harjoitteluksi riittää normaali juoksuklubin rutiini, yksi kova keskiviikkotreeni ja yksi pitkä lenkki viikonloppuisin – sekä sopivasti muita lajeja (uinti, pyöräily, kickbike) tähän päälle. Tällä paketilla harjoittelu ei yksipuolistu liikaa juoksuksi, mikä vaikuttaa myös vammojen välttämisen näkökulmasta perustellulta. Kun pääsen puolikkaalla maaliin, niin mielessä käy säännönmukaisesti, että miten näitä voisi mitenkään juosta vielä toista tähän perään.